Kirjoittaja TOP » 27.05.2021 09:48
Fleischmann & Pons suostuivat Utahin yliopiston pyyntöön julkaista koetuloksensa tiedotustilaisuudessa maaliskuussa 1989, vaikka olivat suunnitelleet täydentävänsä työtään ja julkaisevan ne yhdessä Brigham Young -yliopiston Jonesin kanssa. Hätäilyn tuloksena oli monia - osin ehkä tietoisestikin - epäonnistuneita toistoyrityksiä, vaikka F&P:llä ei ollutkaan antaa tarkkoja ohjeita kokeiden toistamiseen. Lopputuloksena "kylmäfuusiosta" tuli synonyymi epäpätevälle tieteelle ja sitä alkoivat tutkia vain muutamat tutkijat pienellä budjetilla. Monet professorit eivät halunneet kajota koko asiaan, mutta jos kuitenkin perehtyivät saatuihin tuloksiin, niin yleensä totesivat, että jotain tässä jutussa on.
Rossi suostui Focardin pyyntöön esittellä laitettaan keskeneräisenä, ja Rossi suostui. Näin Rossin laite tuli julkisuuteen vielä pahasti keskeneräisenä, mutta Bolognan yliopiston väki vaikutti uskovan kovasti sen mahdollisuuksiin. Syntyi ylioptimistisia odotuksia laitteen kyvyistä. Focardin pyynnön ymmärtää kyllä, kun mies oli lähtenyt tutkimaan asiaa osoittaakseen F&P:n olleen väärässä, mutta varsinkin Piantellin kautta totesi ilmiön olevan todellinen. Focardi kuolikin kesäkuussa 2013. Millainen olisi ollut Rossin laitteen polku, jos ei olisi suostunut Focardin pyyntöön?
Rossin laite tuotti ensin lämpöä. Se käytti nikkelipulveria, jossa syntyi, hehkui ja sammui monia pieniä plasmapalloja, joiden käyttäytymistä oli vaikea hallita. Sitten Rossi siirtyi käyttämään yhtä plasmapalloa ja ongelmiin alkoi löytyä ratkaisuja. Rossi ilmoitti uuden laitteensa tuottavan lämpöä ja "sähköä" ja asetti tavoitteekseen tehdä "sähköä" tuottavan laitteen, jolla voitaisiin käyttää olemassa olevia sähkölaitteita totuttuun tapaan. Monien mielestä Rossin lämpölaitteellakin olisi pitänyt tuottaa höyryä, jolla pyörittää turbiinia, jolla generaattoria, jolla tehdä "sähköä", jolla käyttää sähkölaitteita. Mutta juuri tuossa onkin mielestäni se jutun juju. Totuttu tapamme käyttää "sähköä" on syntynyt pitkälti sen kautta, että sähköstä on haluttu tehdä myytävä "tuote". Hyvä kokonaishyötysuhde ei ole ollut keskeinen kriteeri.
Edison halusi myydä hehkulamppujaan ja sitä varten asiakkaille täytyi tarjota systeemi niiden käyttämiseen. Paristot eivät olleet hyvä ratkaisu, koska niiden metallilevyt kuluivat nopeasti ja täytyi uusia vähän väliä. Edison sovelsi muutama vuosikymmen aiemmin löydettyä sähkömagneettista induktiota ja rakensi simppelin generaattorin ja asetti höyrykoneen pyörittämään sitä. Kaikki naapuruston hehkulamput kytkettiin sitten tähän generaattoriin. Turvallisen matalahkon tasajänitteen vuoksi kaukaisimmat lamput eivät voineet sijaita kovin kaukana generaattorista, joten generaattorin tuotto ja järjestelmän paras mahdollinen kokonaishyötysuhde ei ollut keskeinen kriteeri. Edisonin rahoittajat sen sijaan olivat tottuneet myymään kaasua ja vaativat Edisonia kehittelemään menetelmiä mitata "sähkön" kulutusta laskutusperusteeksi. Seuraava vaihe kehityksessä oli suurten vesiputousten valjastaminen generaattorien pyörittämiseen ja vaihtojännitteen käyttö, mutta muuten systeemin perusteet olivat samat kuin Edisonin systeemissä. Vesiputouksissa oli paljon energiaa eikä paras mahdollinen kokonaishyötysuhde ollut keskeinen kriteeri tässäkään. Suomessakin kai aikanaan pohdittiin, että mihin kaikki Imatran voimalan tuottama "sähkö" oikein pystyttäisiin käyttämään.
Oikeasti sähkö on kuitenkin ympärillämme olevia energiavirtauksia ja keskeisin seikka onkin oppia hyödyntämään niitä mahdollisimman tehokkaasti tuottamaan lämpöä, valoa, akselitehoa jne. Kokonaisuus täytyy optimoida ja tämän vuoksi Rossin SKLed onkin mielestäni hyvä käänne tarinassa. 4 watin input, esimerkiksi akusta, ja 10000 lumenin valoteho. Kokonaisuuden hyötysuhde riippuu sitten siitä, kuinka tuo 4 wattia tuotetaan. Mutta pystyykö SKLed todella tuohon? Aika näyttää ...
"All truth passes through three stages: First, it is ridiculed.
Second, it is violently opposed. Third, it is accepted as being self-evident."
-- Arthur Schopenhauer